Onko 153 miljoonan varastetun ajokorttikuvan tapaus kamala?

Tekoälyn avulla luotu kuvituskuva varastetusta ajokortista aavikolla. Aavikko edustaa henkilöllisyyden käsittelyn vanhentuneita tai huonoja käytänteitä.

Verkossa kohistaan, kun 153 miljoonaa kuvaa ajokortteista on ollut jaossa pimeässä verkossa. Joidenkin tietojen perusteella vuodetut tiedot ovat jo poistettu saatavilta. Vuoto vaikuttaa Yhdysvaltain ja Kanadan kansalaisiin. Onko tilanne kamala?

On inhimillisesti ja yksilönsuojan kannalta jopa järkyttävää ja inhottavaa, kun henkilötietoja vuodetaan. Henkilötietojen julkinen jakaminen tai myyminen tällä tavalla on väärin.

Suomalaisessa lainsäädännössä asia muuttuu rikokseksi viimeistään silloin, kun tietoja käytetään väärin. Tietoja on mahdollista käyttää välineenä petoksissa. Tietoja ei liene lähtökohtaisesti jaettu yksityisyyttä loukkaavalla tavalla, joskin ajokorttien kuvakopioiden suuri massa voi viitata myös tällaiseen. Myös muista rikoksista voi olla kyse, sillä tietoja on käsitelty ja jaettu ilmeisen huolimattomasti, kun ne ovat päätyneet pimeään verkkoon.

Henkilötietojen vuotaja todennäköisesti jää pimentoon, vaikka asiaa yritettäisiin tutkia perusteellisesti. Olennaisempi kysymys on, miten tiedot ovat päätyneet vääriin käsiin, jotta niitä tällä tavoin ylipäätään voidaan asettaa saataville.

Henkilöllisyyden tarkastamisen palvelujen rooli tietojen päätymisessä vääriin käsiin on olennainen kysymys.

Olen miettinyt, mitä muuta merkitystä tällä tietovuodolla olisi esimerkiksi Suomen kontekstissa. Ajokortin tai vaikkapa edes passin kuvalla ei pitäisi voida tehdä mitään. Pelkällä dokumentin kuvalla ei voi todistaa mitään. Siitä voi korkeintaan kerätä tietoja, joita teoriassa voisi käyttää väärin.

Meillä on Suomessa jo lainsäädännössä oivallettu, että esimerkiksi henkilötunnusta ei saa käyttää salasanan tavoin henkilöä tunnistaessa. Ajokortista löytyviä tietoja ei teoriassa voi käyttää väärin. Tietysti näin edelleen tapahtuu, koska edelleenkin suomalaisillakin toimijoilla on huonoja käytänteitä esimerkiksi puhelimessa tapahtuvaan henkilön tunnistamiseen. Tällaisessa tapauksessa vahingoista vastaa taho, joka tukeutuu huonoihin menetelmiin.

Yhdysvaltojen ja Suomen käytänteet henkilöiden tunnistamisessa ovat hyvin erilaisia. Yhdysvalloissa ei ole kattavaa väestörekisteriä, kuten Suomessa. Oikein edes Yhdysvaltain osavaltioissa ei ole omia väestörekisterejä samalla tavoin. Poliisi voi joissain osavaltioissa ottaa henkilön kiinni tunnistamisen tekemiseksi. Kun yhtenäisiä henkilötodistuksia ja yhtenäistä väestörekisteriä ei ole, tunnistaminen saattaa tapahtua vaikka kirjastokortin peristeella.

Erilaiset käytänteet mahdollistavat sen, että Yhdysvalloissa paperittomana on ihan toisenlaista elää kuin Suomessa. Kun Suomessa viranomaisella on tehokkaat keinot henkilön tunnistamiseen ja esimerkiksi maassaolon edellytysten selvittämiseen, yhdysvaltalaisviranomaisella tilanne on aivan toinen.

Tästä syystä ajokorttitietojen vuoto Yhdysvalloissa on niin suuri asia. Tietoja voi käyttää esimerkiksi siten, että paperiton maahanmuuttaja voi tekeytyä maan kansalaiseksi ja pyrkiä osoittamaan henkilöllisyystensä viranomaiselle näillä tiedoilla opettelemalla ulkoa muutamia yksityiskohtia muutamista tosielämän henkilöistä. Suomessa tämä ei olisi aivan näin helppoa.

Toisaalta suomalaisen järjestelmän kääntöpuoli on heikompi yksityisyys. Eli kääntäen on niin, että täällä on vaikeampaa elää yhteiskunnan syrjässä, jos niin haluaisi päättää. Tai ei ehkä vaikeampaa, mutta se vaatii perusteellisempaa suunnittelua. Esimerkiksi mielenosoitukseen osallistuminen on täällä suurempi riski, kun kiinnioton riski kasvaa.

On hyvin todennäköistä, että olen jättänyt huomioimatta jonkin olennaisen kulman tai vähätellyt jotakin näkökulmaa. Ei ole lainkaan huono asia, jos seuraava artikkeli tästä aiheesta olisi, miksi ajokorttien tietovuoto on kamala asia.